keritty mietintä

kultautunut mennytaika
ja utopistinen tuleva

ei kai siihen väliin mitään tarvii?
(sillä huominen on se utopistinen tuleva, ja huomenna tämä hetki on mennyttä, ohueen kultaan peittynyttä)

eikä tavoitteellisuutta ikinä tarvitse,
voi soljua vaan ja ujua.
katsoa jos jotain sattuu, useimmiten kai jotain ikävää.
soljua vaan.



---
toistakymmentä vuotta sitten jossain sarjakuvassa lapset söivät
siirappikuorrutettuja omenia.
mielikuvasta ei muodostunut muuta kuin epämiellyttävä.
kai se joku ameriikkalainen juttu oli.



---
odotan, koska syys tulisi ja tekisi tehtävänsä. tuo minulle värit - ei niitä riemuloistoisia - tuo syvyyden ja kirpeyden, kummallisen ohuen valon aamuisin.

se saisi tuoda kyvyn tuntea kirjoittaminen... tai siis hetkinen mitä? välillä vaikuttaa, että ympyrä liiaksi sulkeutuu. kun koittaa muodostaa uutta sanakertymää, sitä lausuu mielessään vain vanhoja sanoja, sitaatteja--- ja kaikkea muuta paitsi uutta omaa. yöstä toiseen koittaa tarttua uusiin asioihin ja mitä sitä löytää? löytää "sielun", "kaipuun", "syvyyden" ja "synkkyyden", "liian", "kalman" taikka "kuoleman". "liehuvan", "usvan" ja "valon".

mutten vielä kehtaa uskotella, että sanani olisivat lopussa tyystin.

sillä eräänä yönä unikuvassa kirjoitin kirjaa, tai oikeastaan kirjan. ja pikkuisen tahtoisin luulla, että se jotain ennettä kuvasti.

kunhan juon humalan niin kauan ettei mikään voi osua minuun, saatan selvitä ja täten yllättää itseni.