Ps x 2

Päivän sanat:

suojelu; säilytys
+
keskustelu

Opiskelen alaa, jossa tiettyjen kohteiden säilytys on hyvin keskeinen asia. Kohteiden - kuten vanhojen talojen - suojelu ja säilytys herättää paljon polemiikkia, oikeammin keskustelua, varsinkin jos rakennus ollaan aikeissa purkaa. (Oivallinen asioiden linkittäminen, vai mitä?)

Restaurointi (myös entisöinti, palauttaminen) : sen varsinainen käännös on restoration. Kuitenkin oppiteksteissä tulee usein vastaan myös sana conservation (suojelu). En ole voinut olla huomaamatta kirjoitusasun sekoittumista sanan conversation (keskustelu) kanssa.

conversation
conservation

Vuorosana

- - -
Vaimoni kuoli liian varhain, liian nuorena. Tiedäthän tarinan... Se lienee kohtalona tulevallekin vaimolleni --- pahus, nyt taisin paljastaa liikaa..! Tiedät kuitenkin mitä koitan sanoa. Vaikket ole vahva, vaikken voi sinua kauaa vierelläni pitää - tai juuri siksi! - en halua enää hukata aikaa.
- - -

löytö

päivän sana: autioitua
[tulla autioksi, tyhjäksi (kun ihmiset muuttavat pois)]

--- erinomainen yhden sanan palindromi.

lampi II

rantana riitteistä sammalpatjaa
kuuraa, kylmänä hohkaa
sankkoon karpaloita nakkaan
syysvalo on pronssista, matalaa
ei sammalta päivä ehdi sulattaa

lampi I

syvä musta suovesi
kallion kyljen sametti

nyt tarvitsemme tauon, määrittelemättömän mittaisen

sillä

ei tällaisesta mielestä sanoja sikiä
vaan runon runkoa raiskaa
jättää repaleen riimiä

jotain sielutonta shittiä

tässä sen nähdä voi
tämä on tyhjä
ei enää kylki kipunoi

olkaa hyvä,
tän saa kaataa helpolla
ei oo avointa tai lujaa
ainoastaan vahvojen armoilla

nyt kutsun syksyn
sinne jään
niin...
tietty tulevaa lunta pelkään

viini

(kun pohdiskelee filosofisia peruskysymyksiä, kuten mitä on elämä, mitä rakkaus ja muuta sellaista mistä ei voi ikinä saada mielipidettä päähänsä...)

...niin kaiken hukkaamisen jälkeen päätyy vain toteamaan: typerys

ja silloin on aika viinin

keritty mietintä

kultautunut mennytaika
ja utopistinen tuleva

ei kai siihen väliin mitään tarvii?
(sillä huominen on se utopistinen tuleva, ja huomenna tämä hetki on mennyttä, ohueen kultaan peittynyttä)

eikä tavoitteellisuutta ikinä tarvitse,
voi soljua vaan ja ujua.
katsoa jos jotain sattuu, useimmiten kai jotain ikävää.
soljua vaan.



---
toistakymmentä vuotta sitten jossain sarjakuvassa lapset söivät
siirappikuorrutettuja omenia.
mielikuvasta ei muodostunut muuta kuin epämiellyttävä.
kai se joku ameriikkalainen juttu oli.



---
odotan, koska syys tulisi ja tekisi tehtävänsä. tuo minulle värit - ei niitä riemuloistoisia - tuo syvyyden ja kirpeyden, kummallisen ohuen valon aamuisin.

se saisi tuoda kyvyn tuntea kirjoittaminen... tai siis hetkinen mitä? välillä vaikuttaa, että ympyrä liiaksi sulkeutuu. kun koittaa muodostaa uutta sanakertymää, sitä lausuu mielessään vain vanhoja sanoja, sitaatteja--- ja kaikkea muuta paitsi uutta omaa. yöstä toiseen koittaa tarttua uusiin asioihin ja mitä sitä löytää? löytää "sielun", "kaipuun", "syvyyden" ja "synkkyyden", "liian", "kalman" taikka "kuoleman". "liehuvan", "usvan" ja "valon".

mutten vielä kehtaa uskotella, että sanani olisivat lopussa tyystin.

sillä eräänä yönä unikuvassa kirjoitin kirjaa, tai oikeastaan kirjan. ja pikkuisen tahtoisin luulla, että se jotain ennettä kuvasti.

kunhan juon humalan niin kauan ettei mikään voi osua minuun, saatan selvitä ja täten yllättää itseni.

(pohjonen rytmi)

Tornionjokilaakso.

Voisinpa itse luoda jotain yhtä hienoa kuin yllä.
Täytyy muistaa ja yrittää.

yöhavainto II

vieressäni nukkuu krokotiili

yöhavainto I

Pahimmat palovammat
saa kuumista kyynelistä

o-len-to

niin pikkunen olento!
laitan sinut puuterirasiaan
siellä soit ja oot sulonen

Runotorstain haaste: Sunday Smile (Sunnuntaina sataa aina)

Olen Pessi, mutta älä sinä vain Illusia ole!
Älä sinä ole kylmä kun minä olen kuuma,
älä mykkään ryhdy kun puhua kanssas tahdon.

Mutta oi, jos minä surumielisnä kuljen,
niin hymyillä voisitko koittaa?
Sillä niin minä toimeksi tekisin,
jos sinut synkkyys solmuilla valtaa.

Lepakot tanssii

Siellä on synkkää
ja synkin valuu läpi sielun
läpi pään.

Tähdet loistaa
heittää vanhaa valoa.
Neljännen kerroksen kohdalla
tanssii lepakot, tanssii.

Patteriradio soittaa
hiljaista henkikuunnelmaa.
Silmät avaan
on maisema pelkkää usvaa.

Ja viimein säikyn
niitä aikaisia ajatuksia
sillä tiedänhän
suden seisovan oveni takana.

Hengittelet uni-ilmaa olkapäälleni

Tilanne

Koulu lakkas
kesä alkas!

Sanoja tänne useempia
jatkossa sisältää voinen
se on elinehtoni
teen siitä päivätoimen

(Kenties myös maalata kesällä saan
ennen kuin syyslehdet peittää tään maan)

Mut nyt mulla on aika sielua avata ja rakastaa
olla lähellä ja kaikkeni antaa.
(Siten tunteva olento maailmaa parantaa.)



Kuva otettu vuosi sitten kesäkuussa ©Ainokar

Melkein rohkee

Päätän olla vahva ja ylpee: suoristan ryhtiä, pidemmillä askelilla kävelen.
Suoraan silmiin katson enkä kulmien alta vilkuillen.

Hah, ette voi mua lannistaa,
ette te voi,
ruojat, pilkkanaurajat.

Älkää koittako linnaani murtaa.

Sillä se olen minä, joka saa maailmaani ohjata.
Ja tää maailma, tää on nyt enempi avoinna.

arkisto: 201007

Silloin kun sinulle kerrottiin alun olevan kaukana edessä,
en olisi tahtonut nähdä mieltäsi.

Liian terävät hampaat. Liikaa kaikkea.
Ja liian vähän.

Välinpitämättömyys, kyvyttömyys,
mañana, mañana.
Huominen kuolee tänään.

Kielto uloslähtöön.
Olemattomuus, riisipaperisielu.
Asiat muuttakaa muotonne! Henkinen barbapapa.

---

liquid soap
padam

Kielo

kalman kukka valkoinen pien
kaunis ja hento
kielo tuonen tupahan vie
se viimeinen saatto

järkkyi mieli lapsukaisen
varttoi vielä syksyyn
pisti suuhun marjan punaisen
hänet maahan kaatoi myrkky

äiti suri ainokaistaan
satoi sieluun sydänlunta
katkoi varret kieloistaan
vaan jatkoi lapsi unta

...

tahdon rakkautesi
lämpösi kokonaan
suudelman niskaani
ja aamukahvin mustana
kiitos

Kyselyikä

muutama tyhmä sana
omasta suusta, tietty

yöunet poissa
tietty

enkä edes satuttanut
mitä nyt ehkä itteeni
tietty


Miks ihmisen täytyy olla turhan kriittinen itteään kohtaan, miks taas toisinaan ei oo lainkaan seulaa..? Miks joskus tuntuu niin järjettömältä pyrkiä elämään? Miks miks. Miks en itekkään usko omiin sanoihini, miks ne on turhuutta...?

Miks uni ei tuu?
Miks tuntuu niin pahalta ikävöidä?
Miks nyt täytyy olla historian suurin kiire?
Miks kaipais pelkkää kokopäivästä olemista?
Miks pelottaa?
Miks surettaa?
Miks hymyilyttää?
Miks stressaa?
Miks tulee positiivisia kylmiä väreitä?
Miks en vois nähhä kaikkia tähtiä nyt?
Miks pelottaa?
Miks voisin vaan katella siuta ikiajat?
Miks kammoksuttaa?
Miks on kiire, miks en ehi tiskata?
Miks pelottaa?
Miks oon jatkuvasti varpaillani kattoessani tulevaan?
Miks siusta on tullut niin tärkee miulle?

Onneks siusta on tullut tärkee miulle.

Mut miks uni ei tuu?

arkisto: 011107

kalman omaksi kaipuu
mielillä hänen heijastuu
kulmalla surusielun
viistolla pinnalla pikkuinen

sumun sisälle laskee
sanan luovuttaa sulle
pilkkaa kauas tarjoo
ei tavata
ei enää
sikiää karkeus

mielen sielun kulkukauppaa
veljelle kallioiden paluu
siskolle vetinen suo
varjoon pimenee
ja sikiää karkeus

tilkkeet kauniin kasvoille
tuu kun sua kutsun
kalman omaksi kaipuu
sallin surusielun

Heille en tästä puhunut

Miltä tuntuivat menneet ajat?
Miltä menneet ajat tuntuvat nyt?

Kysy minulta menneisyydestäni. Mitä luulet että vastaan?
"Aika kultaa muistot, mutta päällimmäisenä nousee pinnalle pahuus."
En minä siitä vapaaehtoisesti puhuisi.

Elimme vaikeita aikoja, minä ja se. Enemmänhän minä, ei sitä haitannut.

Mikä menneissä ajoissa on hienoa?
Lapsuus.
Nauravainen, kiiltävähiuksinen, juuri sellainen oli kuin oli. Lapsuudessa on aina kesä tai hieno valkea talvi. Tai kevät: tehdään puroja pihamaan soraan ja toivotaan ettei vedenvirtaus lopu koskaan.

Kysyt: "Milloin sinusta tuli vakava lapsi?"
Olemme kumpikin hiljaa. Pitkään. Huokaan, en oikein tiedä.
Odotas. Olinhan kaksitoista, kun huomasin, että pitäisi olla aikuinen. Silloin.

Sitä seurasi monta hankalaa vuotta.


Hengitän syvään ja taittelen käsissäni hiuspinniä.
"Voi, juo teesi loppuun, mene kotiisi. Kysy toiste lisää, kyllä kerron."

Tukka sekasin, määrittelemätön
nutturantapainen takaraivolla, jees!
Herkkuomena kulkeutuu
ruuansulatuselimistöön.
Kolmen viikon takanen
sanomalehti - kelpaa ihan hyvin
jos vaik vähän lukis.

---

Beatlet soittaa, laulaa: "Nothing is real
and nothing to get hungabout."
Ja tekis mieli kirota niille
vaikka haudan taa sitte.

Sielu kuin koiralla
eikä se kauheesti haittaa.
Koira! ne huutaa, tai ainakin tahtoisivat.

Kylmänväreet ja selkäpii.

Ja oma pää sanoo
ettei sulla mitään oo
ettet ansainnu mitään oo
liibalaabaa vai mitä
mitä, kuulitko, kuulitko?

Haha naurakaa, ei täällä sieluu oo, ei äänensointua, ei ei, ei kehoa, ei olotilaa.

----

,
...kaikki on niin vahvaa - ja edelleen vahvistumassa - muuten en osaisi pelätä.
.
...että juuri sen vuoksi mielen täytyy olla valppaana: suojella elämäntilaa, pitää lujasti kiinni käsivarresta, huomioida ja pysytellä tasavertaisuudessa.

,

Puhua, kuunnella. Hiljaisuus.
Katsoa ja koskettaa.

Oire: onnellisuus.

Tuntea.
Kulkea.

Mieli täyshopea.

Toive kuupojalle

Sielun syvyyksissä sankoissa
kupeessa ketun käpälän

Hetkeen hiljaisuuden huokaa
kuupojalle kauniin kutsun, pyytää
tuokaa:

Tuo mulle syksy, oi tuo

Satelliitin silmille heittää, sanoo
"Et syksyy vielä tarvii tyttönen
oota hetki, kesä kulje kelpoinen!

Päiviä näitä puolitusten
tarkoitettu taivallettavan
ei oo lain

Pidä mielestäs kii
ja ajasta
Saat suuren aarteen, ikiaikain"

paratiisin sydämessä
pahimmassa paikassa
ei sulla unia oo

kaikki mustaa yllä

rytmi

hyvää yötä nuku makoisasti

On jotenkin niin lämpöstä.
Ja samalla oon typerys.

Kohta on lämpösempää
ja oon ehkä tosi ihana.

Jumalauta ei.
Oon vaan suurin typerys ainiaan.

Lokakuun lauluja

Juon humalan
niin kauan ettei mikään voi osua minuun
Puolikas asunto heijastaa itsensä
ja matkustan sen mukana
Äänet jäävät tunnistamatta
epätahto antaa ymmärtää väärin
Se soi yössäni helposti
se soi niin saatanan väärin

Lauantaiaamun liennytys

Kirjoitin sielua.
Kirjoittaa. Kirjailtu kirjoittaja.

kirkua

kirjun
kirjut
kirkuu
kirjumme
kirjutte
kirkuvat

Sallinette sielun syvyydet, kauheimmat kuoleman kielet, lientyneet leppeät laineet. Ne, jotka kasvaneet kerrostalon katolle.

Viti tuiskuu sun silmiin. Sano että tää on parasta näin, onnea.

Aurinko avasi aamun
kastelin kukat
kylmällä kahvilla.

Seinällä soi sateenkaari,
muistin:
taivaanrannanmaalari!

Tekstiviestinä sinulle
pienempikuinkolme.

Ystävänpäiväruno

Tämä on ihan vitsi sitten, jottei kellekään jäisi epäselväksi. Minuutin kirjoitustyön takana...
Kyllähän tuo silti eräälle tärkeälle tekstiviestinä lähti... :)

Sielu tarinoi sydämistä
oli etsimistä, löytämistä.
Hopeahippuja, lämpöä, aitoja asioita
kuinka suurta sankaruutta!

Hmm, en voi edes mennä takuuseen, että se oli juuri noin...
Mutta hyvää ystävänpäivää jokaiselle, joka tänne eksyy!

Tehdään siitä hurmio

Sanat sanattoman suusta ovat kaipuuta.
Kaipuu kertoo tarinaa suurista maista, joita meri kannattaa, joita taivas silittää usvallaan.

Kuutamo ilkkuu meille, vaikka se on saasteiden takana.
Pyydystäisitkö minulle hyttysiä?
Levättäisiin hetki. Annetaan sammalen painua kehojemme alla ja muurahaisten kiivetä käsivarsille.

Oli hetki, jolloin lyhdyn liekki hiipui ja lopulta hukkui sulaan steariiniin.
Sydän. Se oli sydän joka hukkui, hukuttautui kenties.

Katsokaa noita mustakylkisiä ahvenia ja hopealihaisia siikoja. Ne kuuluvat teille, voitte syödä jos tahdotte.
Ottakaa puukko ja lauta, perkuujätteet voi jättää kalliolle. Lokit vievät kyllä.

Mutta miksi sinä sanoit rakastavasi minua?
Upotan jalkani ojanpohjaan. Kuparinväristä sileää hiekkaa.
Olet niin kovin kaunis.
Tule, kuljetaan rantaan. Hiuksesi saavat kuivua lempeissä tuulissa.

Kevät alkoi huhtikuun kahdentenatoista.
Sanoja ei enää ole.

Nyt minulla on yksi sininen lapanen.
Varastin sen häneltä.
Vuoroin sitä pidän oikeassa, vuoroin vasemmassa kädessä.

Lohduttakaa tuota puuta, jumalauta!
Tähän tulee tie. Kesällä karkeaa hiekkaa, talvella tappoliukas, keväisin kelirikon raiskaama.
Lohduttakaa tuota puuta... Itketkö sinä?

Sielu tuulentuivertama.
Puhu itsesi auki, tyttö-rukka.

Tuona päivänä sinun sanasi olivat väärässä ajassa, voisitko toistaa ne nyt?
Minä rak---

Sumu pisaroitui kasvoilleen.

Ihmeellisyys, sielun syvyys
kantaa kihelmöintiä mieli
nostan kaihtimet ylös

Taloni on kuorittu pirun paheista
leyhyää musta matkoihinsa
kaikkoaa kalma nurkista


Toveri tiesi kertoa:
ei koskaan oo kuutamolla asiaan osuutta

Takana on tuntu talven
kunnes myönnät
oot vahva, avomielinen

Amatöörin alkajainen

Lähes koko päivä mennyt kirjoittaessa. Jännittävää, kuinka joskus ihan kuvittelee, että kirjoittaminenkin kävisi ammatista.
Puutteena mielikuvituksen köyhyys vain, mutta sen verran suuri vaje se on, ettei tule kuulonkaan suunnitella mitään suurta itseni kohdalle.
Tai mikä on suurta kenellekin. Kyllä miulle riittää ihan se täydellinen uppoaminen sanojen luomiseen. Sillä se on mieletöntä, vaikkei lopputulos mielettömyyksiä lähentelisikään. Sama olotila se on kuin muidenkin luomisasioiden kanssa. Maalatessa vaikka.
Tätä nykyä viikot valuu jostain sivusta ohitse. Kirjoittamiseen voi sielunsa laittaa, mutta kunniallisen tulevaisuuden vuoksi ei ehdi - tai muista - murehtia kovinkaan paljon.

Olen päässyt yli Radioheadin kuuntelun kiroista. Kyseinen musiikki ei tuo enää mieleen hetken kestänyttä muka-onnea ja epätoivoista räpellystä. Oon rakentanut näille äänille uuden kehikon, joita myöten sävelten on hyvä nousta ja muodostaa uusi kerros vanhan päälle.
Kun lisäksi päästää elämäänsä uusia ääniä, pääsee sielu luonnollisesti eteenpäin ja kykenee ottamaan vastaan elämää sitä mukaan kun sitä tarjoutuu. Nämä äänet joita nyt kuuluu, nivoutuu juuri tähän hetkeen. Tämä hetki näihin ääniin. Eikä hetkellä tarkoiteta sekunteja. Ei päiviä taikka viikkoja. Hetki on loputtomasti venyvä aikamääre, joka voi olla mitä tahansa sekunnin murto-osasta useisiin vuosiin tai jopa vuosikymmeniin. (Vuosikymmenet kuitenkin rauhaan jättäisin, itse vasta kaksi sellaista eläneenä.)

En koskaan luvannut sinulle. Luulin luvanneeni, mutta se oli mielen lumetta, täysin harhaa ja paksua usvaa. Vaaleanpunaisten lasien käyttäjän mielikuvavääristymä. Tai ehkä lasit olivat vain kovin likaiset.
Tiesimme että olimme all right, tiesimme ettemme olleet.
Nainen kävelee lapsi sylissään harmaassa iltapäivässä. Penkereen takana mies lapioi kinokseen onkaloa. Siltä varalta että Neuvostoliitto hyökkää. Palsakumpu on suurin turva meille. Hän hengittää pisaroituvaa höyryä puhuessaan. Parta huurtuu valkoiseksi sivuilta.
Ohikulkija katsoo kummeksuen, toinen taas tummalla, päättäväisellä katseella. Katseella, joka kertoo että hän ymmärtää valtavan hyvin, mistä mies puhuu, minkä eteen toimii.
Kuutamo valtaa koko illan sivun, eikä valvovainen saa enää sanaa suustaan. Painajaisia katsomalla saisin kiinni elämän realiteetit, hän oivaltaa.

Tunnetilat ovat oikeastaan sellaisia asioita, joista on hyvin vaikeaa kirjoittaa mitenkään muuten kuin kliseisesti. Tuoreita tapoja ei ainakaan juuri ole. Kaikki ovat jo kuulleet kaiken ja omaavat tietyn kokemusmaailman, jonka mukaan tarkastella toisen tunteita ja rakentaa mielikuvia niistä.
Ei kliseissä itsessään pahuutta ole, kunhan niiden käyttämisen ja toteuttamisen osaa pitää tietyssä mittakaavassa. Kuten jo sanottua, monet asiat sisältää kliseen, joten oikeastaan se olisi mahdotonta olla käyttämättä niitä.
Lisäksi on kliseiden alaosioita, kuten leffakliseet. Oman kokemukseni mukaan niitä on hauskaa toteuttaa, mutta tietenkään niistä ei täydy tehdä itse tarkoitusta. Johonkin sopivaan väliin voi sillon tällöin asettaa tätä kliseiden aateliin kuuluvaa toimintaa. Oikeastaan ei voi puhua edes asettamisesta, sillä tämä toimii aika pakottomasti, ihan itsessään se soljuu.

Nyt tämänkertaisen runosen aika:

päivä kulkee kuparitietä
sielu synnyttää kaipuun
karkaa mietteet mielitiettyyn
siis; sydän valveutuu

P.S. En todellakaan aio selitellä alkutekijöitä. Kenties joskus toiste.