Puutteena mielikuvituksen köyhyys vain, mutta sen verran suuri vaje se on, ettei tule kuulonkaan suunnitella mitään suurta itseni kohdalle.
Tai mikä on suurta kenellekin. Kyllä miulle riittää ihan se täydellinen uppoaminen sanojen luomiseen. Sillä se on mieletöntä, vaikkei lopputulos mielettömyyksiä lähentelisikään. Sama olotila se on kuin muidenkin luomisasioiden kanssa. Maalatessa vaikka.
Tätä nykyä viikot valuu jostain sivusta ohitse. Kirjoittamiseen voi sielunsa laittaa, mutta kunniallisen tulevaisuuden vuoksi ei ehdi - tai muista - murehtia kovinkaan paljon.
Olen päässyt yli Radioheadin kuuntelun kiroista. Kyseinen musiikki ei tuo enää mieleen hetken kestänyttä muka-onnea ja epätoivoista räpellystä. Oon rakentanut näille äänille uuden kehikon, joita myöten sävelten on hyvä nousta ja muodostaa uusi kerros vanhan päälle.
Kun lisäksi päästää elämäänsä uusia ääniä, pääsee sielu luonnollisesti eteenpäin ja kykenee ottamaan vastaan elämää sitä mukaan kun sitä tarjoutuu. Nämä äänet joita nyt kuuluu, nivoutuu juuri tähän hetkeen. Tämä hetki näihin ääniin. Eikä hetkellä tarkoiteta sekunteja. Ei päiviä taikka viikkoja. Hetki on loputtomasti venyvä aikamääre, joka voi olla mitä tahansa sekunnin murto-osasta useisiin vuosiin tai jopa vuosikymmeniin. (Vuosikymmenet kuitenkin rauhaan jättäisin, itse vasta kaksi sellaista eläneenä.)
En koskaan luvannut sinulle. Luulin luvanneeni, mutta se oli mielen lumetta, täysin harhaa ja paksua usvaa. Vaaleanpunaisten lasien käyttäjän mielikuvavääristymä. Tai ehkä lasit olivat vain kovin likaiset.
Tiesimme että olimme all right, tiesimme ettemme olleet.
Nainen kävelee lapsi sylissään harmaassa iltapäivässä. Penkereen takana mies lapioi kinokseen onkaloa. Siltä varalta että Neuvostoliitto hyökkää. Palsakumpu on suurin turva meille. Hän hengittää pisaroituvaa höyryä puhuessaan. Parta huurtuu valkoiseksi sivuilta.
Ohikulkija katsoo kummeksuen, toinen taas tummalla, päättäväisellä katseella. Katseella, joka kertoo että hän ymmärtää valtavan hyvin, mistä mies puhuu, minkä eteen toimii.
Kuutamo valtaa koko illan sivun, eikä valvovainen saa enää sanaa suustaan. Painajaisia katsomalla saisin kiinni elämän realiteetit, hän oivaltaa.
Tunnetilat ovat oikeastaan sellaisia asioita, joista on hyvin vaikeaa kirjoittaa mitenkään muuten kuin kliseisesti. Tuoreita tapoja ei ainakaan juuri ole. Kaikki ovat jo kuulleet kaiken ja omaavat tietyn kokemusmaailman, jonka mukaan tarkastella toisen tunteita ja rakentaa mielikuvia niistä.
Ei kliseissä itsessään pahuutta ole, kunhan niiden käyttämisen ja toteuttamisen osaa pitää tietyssä mittakaavassa. Kuten jo sanottua, monet asiat sisältää kliseen, joten oikeastaan se olisi mahdotonta olla käyttämättä niitä.
Lisäksi on kliseiden alaosioita, kuten leffakliseet. Oman kokemukseni mukaan niitä on hauskaa toteuttaa, mutta tietenkään niistä ei täydy tehdä itse tarkoitusta. Johonkin sopivaan väliin voi sillon tällöin asettaa tätä kliseiden aateliin kuuluvaa toimintaa. Oikeastaan ei voi puhua edes asettamisesta, sillä tämä toimii aika pakottomasti, ihan itsessään se soljuu.
Nyt tämänkertaisen runosen aika:
päivä kulkee kuparitietä
sielu synnyttää kaipuun
karkaa mietteet mielitiettyyn
siis; sydän valveutuu
P.S. En todellakaan aio selitellä alkutekijöitä. Kenties joskus toiste.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti